Kattelin eilen 4D-dokkaria leikkauksessa valveilla olleista ihmisistä. Siis, että nukutus on jotenkin epäonnistunut ja ihminen on tajuissaan ja saattaa jopa fyysisesti tuntea mitä sisuskaluille tehdään. Katoin sen kyllä jo sillon ku se tuli ekaa kertaa (tämä oli uusintakierros), nyt katoin vaan puolivälistä loppuun. Eka kerralla tuli muistaakseni jossain määrin pahempi ahistus, kuin nyt. Tällä kertaa luin vielä netistä jotain artikkeliakin, mutta sitten meni vähän liiallisuuksiin. Mieti nyt miten ahdistavaa!
    Mikä siinä on, että nämä ahdistavat aiheet aina vetää puoleensa? Enkö mää muuten saa kohdata tarpeeksi vaikeita asioita? Tai ehkä tässä on joku "hahaa noilla menee huonommin ku mulla" -juttu. Eikä mulla oikeesti ees mee huonosti.
    Tätä aihetta sivuaa (tai oikeestaan liittyy just tähän) viime kevään dokumenttielokuvan historiaa -kurssilla katottu Shoah, Claude Lanzmannin 9½-tuntinen holokaustidokkari. Ei me sitä kokonaan katottu (sattuneesta syystä), mutta sekin vartin pätkä riitti.
Siinä joku juutalainen parturi kertoi, samalla kun leikkasi liikkeessään asiakkaan tukkaa, siitä kuinka se joutui jossain leirillä leikkaamaan ystäviensä ja rakkaidensa hiukset "uunin eteisessä." Paha tilanne ihmiselle. Jos se ei ois suostunu siihen hommaan, se ois joutunut sinne uuniin ite.
    Sitä oli tosi ahdistava kattoa, mulla meni koko päivä pilalle sen takia. Oli helvetin paha olo sitten monta tuntia jälkeenpäinkin. Varsinkin kun samalla kertaa katottiin jotain ydinpommijuttuakin, jonka oli tarkotus olla jotenkin ironinen ja hauska? Ainakin muu yleisö kuulosti nauravan sille. Itteä melkeen oksetti.

Viime aikoina muutenkin oon ollu hirveen herkkä kaikelle tommoselle. Melkein itkin tämän Libanon-jutun takia tässä pari viikkoa sitten. Ihmiset on niin käsittämättömiä.