Kattelin
eilen 4D-dokkaria leikkauksessa valveilla olleista ihmisistä. Siis,
että nukutus on jotenkin epäonnistunut ja ihminen on tajuissaan ja
saattaa jopa fyysisesti tuntea mitä sisuskaluille tehdään. Katoin sen
kyllä jo sillon ku se tuli ekaa kertaa (tämä oli uusintakierros), nyt
katoin vaan puolivälistä loppuun. Eka kerralla tuli muistaakseni
jossain määrin pahempi ahistus, kuin nyt. Tällä kertaa luin vielä
netistä jotain artikkeliakin, mutta sitten meni vähän liiallisuuksiin.
Mieti nyt miten ahdistavaa!
Mikä siinä on, että nämä ahdistavat aiheet aina
vetää puoleensa? Enkö mää muuten saa kohdata tarpeeksi vaikeita
asioita? Tai ehkä tässä on joku "hahaa noilla menee huonommin ku mulla"
-juttu. Eikä mulla oikeesti ees mee huonosti.
Tätä aihetta sivuaa (tai oikeestaan liittyy just
tähän) viime kevään dokumenttielokuvan historiaa -kurssilla katottu Shoah,
Claude Lanzmannin 9½-tuntinen holokaustidokkari. Ei me sitä kokonaan
katottu (sattuneesta syystä), mutta sekin vartin pätkä riitti.
Siinä joku juutalainen parturi kertoi, samalla kun leikkasi
liikkeessään asiakkaan tukkaa, siitä kuinka se joutui jossain leirillä
leikkaamaan ystäviensä ja rakkaidensa hiukset "uunin eteisessä." Paha
tilanne ihmiselle. Jos se ei ois suostunu siihen hommaan, se ois
joutunut sinne uuniin ite.
Sitä oli tosi ahdistava kattoa, mulla meni koko
päivä pilalle sen takia. Oli helvetin paha olo sitten monta tuntia
jälkeenpäinkin. Varsinkin kun samalla kertaa katottiin jotain
ydinpommijuttuakin, jonka oli tarkotus olla jotenkin ironinen ja
hauska? Ainakin muu yleisö kuulosti nauravan sille. Itteä melkeen
oksetti.
Viime aikoina muutenkin oon ollu hirveen herkkä kaikelle tommoselle.
Melkein itkin tämän Libanon-jutun takia tässä pari viikkoa sitten.
Ihmiset on niin käsittämättömiä.
keskiviikko, 9. elokuu 2006
Kommentit