Ihmisen ääni. Ihmisellä pitää olla miellyttävä ääni ja puhetapa.

Myönnän olleeni (ja olevani) erinäisten artistien fani. Varsin innokas fani. Fanin pitää saada kuulla idolinsa puhetta heti faniuden alkuvaiheessa, ettei käy kuten minulle on käynyt.

Esimerkki 1. Mike Patton
Mike Patton osaa laulaa ja käyttää ääntään. Pidän kaikista hänen musiikillisista tuotoksistaan lähes poikkeuksetta. Huikean taitava vokalisti ja laulaja. Sitten katsoin vahingossa televisiosta, kun häntä haastateltiin jonkin saksalaisen festarin backstagella. Voi sitä ärtymyksen määrää, mikä minut valtasi!
En pidä ärsyttävistä amerikkalaisista, joiden oma napa on lähinnä ja joiden oma valo loistaa kirkkaimmin. Juuri tällaisen kuvan Mike Pattonista sai. Perkele. En osaa enää suhtautua. Mike oli mun sankari. Mitä vittua? Miksi näin kävi? En ollut kuullut hänen normaalia puhettaan aiemmin. Oletin sen kumpuavan jostain syvältä rinnasta ja (paremman sanan puutteessa) sielun syövereistä, kuten olin kokenut sen hänen lauluissaan. Ei. Mike Patton kuulostaa ylimieliseltä, itsetietoiselta (ja itseriittoiselta), omahyväiseltä koulukiusaajalta.

Esimerkki 2. David Lynch
David Lynch on yksi lempiohjaajiani. Olen pitänyt hänen jokaisesta tuotoksestaan (paitsi siitä, jossa oli Sting). Hän luo hienoja unenomaisia maailmoja ja tunnelmia elokuviinsa ja tv-sarjoihinsa. Pimeitä ja kummallisia tarinoita, jotka eivät päästä katsojaa vähällä. Sitten katsoin youtubesta Jay Lenon show'ssa tehtyjä haastatteluja. Ja taas se ääni raivostutti. David Lynchin ääni (Jay Lenon lisäksi, toki). Ärsyttävä, nasaali, näsäviisas rillipäisen ötököitä tutkivan nörttipojan ääni keski-iän ohittaneen hieman epävarman ja ujon herrasmiehen ruumiissa. Mitä helvettiä? Ei David Lynchin pitänyt tuolta kuulostaa. Sillä piti olla matala ja hieman rahiseva, liikaa tupakkaa polttavan visionäärin ääni. Vittu miten perseestä. Kaiken huippu oli video, jossa Lynch haaveilee ostavansa kissan ja leikkelemällä sen auki, koska haluaa tietää mitä sisältä löytyy. Osta vittu joku eläinlääketieteen oppikirja ja jätä ne kissat rauhaan!*

Ratkaisu: Lars Ulrich
Teininä olin mahdoton Metallica-fani. Kuuntelin vain Metallicaa, pidin bändistä koulussa esitelmiä ja pidin Metallica-paitoja ja ostin uudet levyt heti niiden ilmestyttyä. Kaikki tietävät, että Lars Ulrich puhuu ärsyttävästi. Osittain siksi ettei se ole englannin natiivipuhuja, osittain siksi, että se on vaan perkeleen ärsyttävä ihminen. Se ei haitannut. Olin hyväksynyt sen siinä tulisessa alkuvaiheen "mikään ei tule koskaan ylittämään metallicaa" -tyyppisessä faniuden alkuaallossa (joka tosin siis laantui myöhemmin). Siksi Ulrichin puhetyyli ei hirveästi häiritse tänäkään päivänä.


Sitä suurta ahaa-hetkeä en ole Pattonin ja Lynchin kohdalla kokenut. Sitä hetkeä, jolloin olen päättänyt, että nyt kaivan kirjastoista ja netistä kaiken tiedon mitä käsiini saan ja nauhoitan kaikki haastattelut televisiosta ja hyväksyn sokeasti kaiken mitä he sanovat ja tekevät. Siksi hommat kusivat heidän kohdallaan niin täydellisesti. En osaa suhtautua enää kumpaankaan. Paskiaiset.

Tästä lähtien jätän haastattelut katsomatta ja kuuntelematta ja luultavasti myös lukematta. Keskityn siihen, minkä nämä ihmiset osaavat. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.


*PS. En edes ole mikään eläinaktivisti, mutta joku roti pitää olla.